Nyt ollaan jännän äärellä. Siitä on ihan älyttömän kauan, kun mä viimeksi ensinnäkin olen kirjoittanut jotain, ja toiseksi, kun mä olen kirjoittanut blogia. Tähän kohtaan mä voisin heittää hienon #throwback kuvan mun aikaisemmasta hyvin teiniangstisesta ja maailmaa vihaavasta blogista, mutta kiitos Jumalalle, Allahille ja Buddhalle; mun aikaisempaa blogia ei löydy enää netin algoritmeista. Säästän teidät siltä myötähäpeältä, mitä vihainen 14-vuotias Noomi on kirjoitellut siitä, miten just mun elämä on niin kauhean vaikeeta. Sen sijaan keskityn tähän hetkeen ja tulevaisuuteen: Mä muutan Norjaan!

Mitä-miksi-milloin-minne-täh? Hva-hvorfor-når-hvor-lo?

Outoa selittää tätä päätöstä toisille, koska ei sille ole mitään varsinaista syytä. Varsinkin, kun mä sain viime syksynä opiskelupaikan Turun yliopistosta ja muutin omaan ihanaan itsemurhayksiöön (oikeesti, se oli ihan superihana, vaikka olikin opiskelijan pieni yksiö!) Eli niin sanotusti mun integroituminen yliopistoelämään  ja opiskelijakulttuurin alkoi jo, lainatakseni mun isän sanoja: "Miksi juuri nyt?" Päällimäisenä syynä on se, että me halutaan mun poikaystävän kanssa vaan maiseman vaihdos, me kumpikaan kun ei olla mitään Suomi-faneja. Mutta juuri nyt, koska meitä ei pidä mikään Suomessa. Mä en halunnut jatkaa mun opintoja seuraavana lukukautena ja mun piti miettiä, mitä mä sitten haluan tehdä. Jossain yhteydessä tuli Ruotsiin muutto puheeksi, mutta me molemmat - poikaystävä ja minä - ihastuttiin ihan kokonaan Norjaan. Nyt on kämppä ja tavarat pois alta ja muutto asuntoa vaille valmis. Niin jännää!

Entä perhe ja kaverit?

Mun perhe ei ollut innoissaan mun uutisesta. Kyllä ne mua tukee, enemmän ja vähemmän, mutta kyllä mä pystyn helposti kertomaan, että ne ei yhtään pidä mun "päähänpistosta". Enkä mä voi niitä siitä syyttää, mun päätös tuli varmasti yllätyksenä ja ne on vanhempien tapaan huolissaan niiden pienestä maailman matkaajasta. Mitä kavereihin tulee, en mä usein näe mun kavereita. Nykyään ihan jo maailman mullistaneen koronankin takia, mutta myös siksi, että mä olen todella iso kotihiiri. Rakastan olla kotona rauhassa, joten kavereiden kanssa hengailu on pääosin viestittelyä joitakin illanistujaisia lukuun ottamatta. Mutta ne on silti mulle tärkeitä ja kullan arvoisia kaikki. Ja jokainen on ollut jopa mua enemmän innoissaan muutosta!

Missä tällä hetkellä mennään?

Muutto on edennyt jotenkin tosi hurjaa vauhtia. Yhtäkkiä mä huomaankin, että mun pieni Osmo-kissani muutti vanhempien luokse, tavaroita on myyty ja viimeisiä mä olen pakkaamassa. Meidän asunnosta oikeastaan löytyi pelkästään joitakin astioita, random tavaraa ja 80cm patja, jolla me molemmat nukuttiin. Silti ei löytynyt asuntoa Norjasta, joten tällä hetkellä me lusitaan mun poikaystävän äidin luona, kunnes päästään lähtemään Norjaan.

Meidän väliaikainen majapaikka ennen Norjaa

Mulla oli hetken aikaa pieni kriisi, kun kaikki muuttui yhtäkkiä tosi nopeesti. Mä menetin rakkaan Osmon ja jouduin luopumaan mun ekasta ihanasta asunnosta, jossa mä ekaa kertaa opettelin elämään mun omaa itsenäistä elämää. Samalla musta tuntui, että mulla ei ole mitään tarttumapintaa elämään, kun ei ollut omaa asuntoa, mä en halunnut mennä kotiin ja kaiken lisäksi mä meen lusimaan jonkun toisen nurkkiin. Eikä Norjan asunnosta ollut tietoakaan. Kaikki mun omaisuus on kirjaimellisesti matkalaukussa ja repussa. Mutta nyt mä alan jopa nauttia mun olosta, koska 'ehkä' sanan takana häämöttää Norjassa odottava asunto ja mulla ei oikeasti ole mitään, mikä pakottaisi mut olemaan yhtään missään. Mä olen aivan täysin vapaa: vapaa asunnosta, vapaa kotikaupungista, vapaa tavarasta. Ja samalla mulla on tosi luottavainen olo, koska mä saan jakaa tän koko kokemuksen mun poikaystävän kanssa, joka on monet mun itkut kuunnellut liittyen muuttoon (ja kaikkeen muuhunkin hah). 

Osmo, ihan kauhee ikävä!

Kaiken kaikkiaan mä en yhtään odottanut näin monenlaisia tunteita, vaikka mä tiesinkin, että Osmo on mulle mun silmäterä ja rakastin mun asuntoa, naapurustoa ja kotipaikkakuntaa. Tiesin myös, että mä inhoan muuttamista - siis todenteolla inhoan - ja että mä stressaannun pienistäkin asioista. Kaikesta itkusta, stressistä ja pelosta huolimatta mä olen menossa Norjan puolelle ihan sika innoissani! Mä en oikeasti malta millään odottaa, olisinpa jo siellä.