Siitä on vähän aikaa, kun mä viimeksi kirjoitin tänne. Mä sain niin paljon ihanaa palautetta teiltä kasvotusten ja viestitse, että oikeastaan mä häkellyin. En mä yhtään olettanut, että kukaan ihan aidosti oikeesti jaksaa lukea mun kämäsiä tekstejä (joita mä tällä hetkellä väkerrän hyvin tuskallisesti, koska kirjoittamisesta on ihan liian kauan aikaa.) Mutta ihanaa kuulla, että ei mun tekstit ihan kokonaan mee netin algoritmien hukkaan.

Mutta, miten meidän muutto etenee? Muutto etenee hitaasti ja epävarmasti, mutta se etenee hiljalleen. Vähän enemmän varmemmin, mitä aikaisemmin - onneksi! Meillä on nimittäin asunto vuokrasopimusta vaille valmis. Vielä on muita asioita, mitä pitää selvittää, mutta asunto kohdan saa nyt ruksittaa yli! Mulle kuuluu pääsäntöisesti hyvää, mutta kaiken muuttohässäkän ja -stressin myötä mun kanssaeläjä ahdistuneisuushäiriö on tullut edelleen isommaksi osaksi mun yksitoikkoista arkea. Tää postaus onkin siitä: joten moikka, mun nimi on Noomi ja mulla on ahdistuneisuushäiriö. Tervetuloa tutustumaan mun pienen stressipallon sisään. 

Mikä on ahdistuneisuushäiriö?

Lähde: www.terveyskirjasto.fi/dlk00555

... eli suunnilleen vuosi sitten. Tavallaan se oli mulle yllätys, toisaalta taas ei. Mä ajattelin mun ennemminkin olevan tosi stressaantunut, mutta en ihan osannut ajatella sitä ahdistuneisuushäiriöksi. Diagnoosin saatua mä olin oman elämäni nettilääkäri ja googlasin monella eri hakusanalla tietoa ja mä todella yllätyin, kuinka hyvin oireet sopi muhun. Mä sain pienimuotoisia ahdistuskohtauksia yllättäen, tuntu siltä, että kaikki inhoo mua ja oikeastaan mua ahdisti ilman mitään erityistä syytä. Yks päivä mä kävin kaupassa ja musta tuntui siltä, että jokaikinen ihminen tuijottaa, arvostelee ja inhoo mua. Musta tuntu siltä, että mä en osaa kävellä kunnolla, koska olin niin itsetietoinen mun kehon liikkeistä ja musta. Mä pelkäsin, että mun pelot käy toteen. Tunsin sydämen sykkeen rinnassa ja isot ihmisjoukot ahdisti. Mä en saakeli edes uskaltanut käydä apteekissa, koska mua pelotti jos epäonnistun Kela-kortin antamisessa tai jos sanon jotain hassua. Ahdisti ihan sikana.

Mä sain nopeasti lääkkeet ja ne hieman auttoi mun oloa. Niistä tuli aluksi pieniä sivuoireita: päänsärkyä, huonoa oloa ja masentuneisuutta. Ne kesti pari viikkoa. Nykyään mua stressaa ja pelottaa edelleen sosiaaliset kanssakäymiset ihmisten kanssa, mutta mä uskallan jo mennä apteekkiin ilman sen suurempaa itseni tsemppausta. Ja soittaa puheluita, mikä oli ehdoton no go pitkään. Edelleen kärsin ahdistuskohtauksista ja ahdistuksesta yleisesti erinäisiä asioita kohtaan. Lääkkeillä mun ahdistus ei kuitenkaan ole niin isoa ja pystyn erottamaan ajatukset, jotka kumpuaa ahdistuksesta, ja kertomaan itelleni niiden olevan vääriä.

Muutto toiseen maahan ahdistuneisuushäiriön kanssa

Muutosta aiheutuva stressi pahentaa mun oireita. Viime päivinä mä olen taas kokenut enemmän sitä, että musta tuntuu kaikkien inhoavan ja arvostelevan mua. Pieni äänensävyn muutos sai mun olon sellaiseksi, että maailma romahtaisi mun niskaan. Syön mun olemattomia kynsiä, pureskelen jo rikkinäisiä huulia, jännitän leukoja, sydän tykyttää voimakkaasti välillä, ihmiset inhoo mua, mä sanon aivan varmasti jotain tyhmästi, kävelen tyhmästi, oikeastaan en mä osaa kävellä ollenkaan. Mitä jos mä en ole todellinen, mitä jos lääkärit on väärässä, mitä jos mä kuolen, mitä jos mä olen hullu... Mitä jos sitä ja mitä jos tätä. Tällä hetkellä mä olen ihan satavarma siitä, että jokaikinen ihminen, joka tätä postausta lukee, inhoo mua. Ja myös ne, jotka ei lue. Lukuun ottaen myös ne, jotka ei tiedä mun olemassa olosta.

Joten kyllä, muutto on ollut tähän asti henkisesti uuvuttava. Enkä mä vielä ole edes päässyt pois Suomesta. Onneksi mulla on hyvä tukiverkosto: mä voin koska vain räkiä kyynelillä mun poikaystävän paidan, soittaa valituspuhelun parhaille kavereille ja pyytää apua perheeltä. Ja niin mä olen tehnytkin. Mutta mä olen ihan älyttömän ylpeä itsestäni, että mä uskalsin jättää tutun ja turvallisen, vaikka mulla onkin ahdistuneisuushäiriö. Se on vain ja ainoastaan merkki siitä, että mä olen paljon lähempänä ahdistuksen päihittämistä mitä aikaisemmin. Enkä mä anna mun pakkoajatusten ja ahdistavien tunteiden jatkossakaan päihittää mua. Ainakaan jos kyse on isoista haaveista, avun kysyminen kaupassa on vielä kiikun kaakun. Tai sitten se on ihan vain mun "minä itte osaan" -suomalaisuutta. 

Mä en rehellisesti tiedä, mikä tän kirjoituksen tarkoitus on. Ehkä mun teemana on se, että unelmien toteuttaminen on aina mahdollista - jopa silloin, kun esteenä tuntuu olevan minä itse. Ahdistuneisuushäiriö on niin iso asia, että mun on mahdotonta saada kaikkea informaatiota tähän yhteen postaukseen. Musta tuntuu jo nyt, että tää postaus alkaa olemaan sen maksimi mitassa. Joten, jos sulla on mitään kysyttävää, niin jätäthän ne kommentteihin!

Noomi

 Nyt ollaan jännän äärellä. Siitä on ihan älyttömän kauan, kun mä viimeksi ensinnäkin olen kirjoittanut jotain, ja toiseksi, kun mä olen kirjoittanut blogia. Tähän kohtaan mä voisin heittää hienon #throwback kuvan mun aikaisemmasta hyvin teiniangstisesta ja maailmaa vihaavasta blogista, mutta kiitos Jumalalle, Allahille ja Buddhalle; mun aikaisempaa blogia ei löydy enää netin algoritmeista. Säästän teidät siltä myötähäpeältä, mitä vihainen 14-vuotias Noomi on kirjoitellut siitä, miten just mun elämä on niin kauhean vaikeeta. Sen sijaan keskityn tähän hetkeen ja tulevaisuuteen: Mä muutan Norjaan!

Mitä-miksi-milloin-minne-täh? Hva-hvorfor-når-hvor-lo?

Outoa selittää tätä päätöstä toisille, koska ei sille ole mitään varsinaista syytä. Varsinkin, kun mä sain viime syksynä opiskelupaikan Turun yliopistosta ja muutin omaan ihanaan itsemurhayksiöön (oikeesti, se oli ihan superihana, vaikka olikin opiskelijan pieni yksiö!) Eli niin sanotusti mun integroituminen yliopistoelämään  ja opiskelijakulttuurin alkoi jo, lainatakseni mun isän sanoja: "Miksi juuri nyt?" Päällimäisenä syynä on se, että me halutaan mun poikaystävän kanssa vaan maiseman vaihdos, me kumpikaan kun ei olla mitään Suomi-faneja. Mutta juuri nyt, koska meitä ei pidä mikään Suomessa. Mä en halunnut jatkaa mun opintoja seuraavana lukukautena ja mun piti miettiä, mitä mä sitten haluan tehdä. Jossain yhteydessä tuli Ruotsiin muutto puheeksi, mutta me molemmat - poikaystävä ja minä - ihastuttiin ihan kokonaan Norjaan. Nyt on kämppä ja tavarat pois alta ja muutto asuntoa vaille valmis. Niin jännää!

Entä perhe ja kaverit?

Mun perhe ei ollut innoissaan mun uutisesta. Kyllä ne mua tukee, enemmän ja vähemmän, mutta kyllä mä pystyn helposti kertomaan, että ne ei yhtään pidä mun "päähänpistosta". Enkä mä voi niitä siitä syyttää, mun päätös tuli varmasti yllätyksenä ja ne on vanhempien tapaan huolissaan niiden pienestä maailman matkaajasta. Mitä kavereihin tulee, en mä usein näe mun kavereita. Nykyään ihan jo maailman mullistaneen koronankin takia, mutta myös siksi, että mä olen todella iso kotihiiri. Rakastan olla kotona rauhassa, joten kavereiden kanssa hengailu on pääosin viestittelyä joitakin illanistujaisia lukuun ottamatta. Mutta ne on silti mulle tärkeitä ja kullan arvoisia kaikki. Ja jokainen on ollut jopa mua enemmän innoissaan muutosta!

Missä tällä hetkellä mennään?

Muutto on edennyt jotenkin tosi hurjaa vauhtia. Yhtäkkiä mä huomaankin, että mun pieni Osmo-kissani muutti vanhempien luokse, tavaroita on myyty ja viimeisiä mä olen pakkaamassa. Meidän asunnosta oikeastaan löytyi pelkästään joitakin astioita, random tavaraa ja 80cm patja, jolla me molemmat nukuttiin. Silti ei löytynyt asuntoa Norjasta, joten tällä hetkellä me lusitaan mun poikaystävän äidin luona, kunnes päästään lähtemään Norjaan.

Meidän väliaikainen majapaikka ennen Norjaa

Mulla oli hetken aikaa pieni kriisi, kun kaikki muuttui yhtäkkiä tosi nopeesti. Mä menetin rakkaan Osmon ja jouduin luopumaan mun ekasta ihanasta asunnosta, jossa mä ekaa kertaa opettelin elämään mun omaa itsenäistä elämää. Samalla musta tuntui, että mulla ei ole mitään tarttumapintaa elämään, kun ei ollut omaa asuntoa, mä en halunnut mennä kotiin ja kaiken lisäksi mä meen lusimaan jonkun toisen nurkkiin. Eikä Norjan asunnosta ollut tietoakaan. Kaikki mun omaisuus on kirjaimellisesti matkalaukussa ja repussa. Mutta nyt mä alan jopa nauttia mun olosta, koska 'ehkä' sanan takana häämöttää Norjassa odottava asunto ja mulla ei oikeasti ole mitään, mikä pakottaisi mut olemaan yhtään missään. Mä olen aivan täysin vapaa: vapaa asunnosta, vapaa kotikaupungista, vapaa tavarasta. Ja samalla mulla on tosi luottavainen olo, koska mä saan jakaa tän koko kokemuksen mun poikaystävän kanssa, joka on monet mun itkut kuunnellut liittyen muuttoon (ja kaikkeen muuhunkin hah). 

Osmo, ihan kauhee ikävä!

Kaiken kaikkiaan mä en yhtään odottanut näin monenlaisia tunteita, vaikka mä tiesinkin, että Osmo on mulle mun silmäterä ja rakastin mun asuntoa, naapurustoa ja kotipaikkakuntaa. Tiesin myös, että mä inhoan muuttamista - siis todenteolla inhoan - ja että mä stressaannun pienistäkin asioista. Kaikesta itkusta, stressistä ja pelosta huolimatta mä olen menossa Norjan puolelle ihan sika innoissani! Mä en oikeasti malta millään odottaa, olisinpa jo siellä.